En tiedä. Olen miettinyt lähipäivinälähi viikoina mun terveyttä. Miksi tuntuu siltä,että koulu käy välissä niin ylivoimaseksi, vaikka mulla on tosi hyvät ystävät tääläki parhaat ne jaksaa tukea minua,kun mulla on paha olla. Täällä viikot on raskaita ainaki viimiset muutaman viikon. Aina kinaa jossin päin taloa tai jotain muuta ja miehän niitä joudun sitten suurimaksi osaksi selvittään ja olemaan mukana ja kertomaan asioita. Mutta sitähän mun tuleva työ on ihmisten auttamista ja lasten hoitamista. Ja toivottavasti joskus mä pääsen opiskeleen niin pitkälle että musta tulee jotain isompaa ja jotain tärkeämpää. Mä haluun auttaa ihmisiä. Mä haluun auttaa nuoria/lapsia. Miksi? Hyvä kysymys johon on helppo vastaus. Nimittäin se,että tiedän miltä tuntuu oikeesti haluta loeptttaa oma elämä ja siitä nouseminen. Mä haluisin tuua niiten nuorten/lasten elämään jonkulaista tukea ja kannustusta siihen,että sieltä pääsee ylös jos on omaa tahtoa tarpeeksi. En en sano että aina oma tahto riittää en sano sitä että se on helppoa. en sano sitä että siitä selvii ilman haavoja itkua tuskaa hämmenystö turhautumista surua ärsytystä vihaa... Positiiviset ajatukset onki sitten hyvä palkkio siitä,että on jaksanu puskee eteenpäin vaikka välissä on tuntuu että vitut tästä ei tuu mitään.
voin sanoo omasta elämästä sen verran tähän asiaan liityen. Minä olen kohta 4 vuotta tapellu oman mielenterveyden kanssa. Osastolla mä olin melkeen 3 vuotta. Nytten jouluna pääsin poissa:) On mulla khyllä vieläkin käyntejä siellä aina joskus ja mun omahoitaja on vieläkin mun palavereissa. Mä olin tekemässä itsaria 17 vuotiaana. Mä olin kyllästynyt mun elämään. Koulukiusaamisenn mun oaniikkihöiriöön mut jatkuvaan pahaoloon ja itsariajatuksiin ja itsetuhoisuuteen. Muista ajatelleni,ettei kukaan välitä musta kaikilla on vaan parempi ja helpompi olla kun minua ei ois. En ole säilyny viiltelyltä enkä miltään muultakaanmillä vaan voi vahoingoittaa tässä maailmassa itseään fyysisesti. Viiltelin sen vähän yli 2 vuotta yhteen putkeen. Oli siinä muutaman kuukauden taukoja,mutta aina mä palasin aina vanhaan tuttuun opittuun toimintamalliin. Niinku mun terapia sanoin. Tää vois jatkkuu loputtomiin,mutta johonkin mä teen katkon.
Varmaan jää miettimään että mitka asiat johti tohon lopputulokseen.Een tiedä ainakin mulla jäisi.. Mutta niin minähän olen ollut koulukiusattu 3 luokalta lähtien. Aina se syrjitty ja väkisin otettava mukaan aina liikunassa kävi niin,että opettajan piti aina snaoo mihin ryhmään meeen kukaan ei mielellään halunu mua samaan ryhmään. Seiska luokalla se ei vaikuttanu vielä mitenkään. Pääsin niiten ihmisten kanssa samaan luokka kenet olin toivonu ja sain uusii ystävii. Mitä tapahtu sitten 8 luokalla. Mä en tiedä muistan vaan sen ku mie ja pari mun parasta ystävää katottiin yhtä naista netista joka oli viilelly kätensä aivan täyteen viiltoja. Sitten mulle tuli pakit ja muistaakseni silloin mä ensimmäisen kerran viiltelin. Ja se ei jääny siihen kertaan ja sen jälkeen tuli lääkeiten väärin käyttö. Ja ystävyys suhteet meni melkeen kokonaan 2 jäi. Se oli se vaikein luokka. Ysillä taas helpotti osa kavereista palasi osa ei halunnukkaan ajatella,että oisin taas niiten kaveri. No ei siinä mitään mä selvisin ysin vaan just sen takia,että mulla oli koulussa yksi tosihyvä ystävä ja vapaa-ajalla toinen. Koulussa khyl oli niitä tuttavii sit aika paljon. Amitsussa alko kaikki tämä paska joka on jatkunu tähän päivään asti. Siellä tuli mun luokkaan just mun pahimmat kiusaajat ja eihen ne jättäny mun menneisyyttä rauhaa ja alko kok koulukiusaamis paska uusiksi ja samaan syssyyn tuli ero tyttöystävästä. Tilanne vaan paheni pahenemistaan,kun olin koulussa. Viiltely tuli uusiksi kuvioihin lkääkeiten väärinkäyttö tuli uusiksi ja paniikkihäiriö tuli uutena ja niin kiva keskivaikee masennuski tuli kaveriksi. Keväällä päädyttiin tekeen itsaria,mutta sekin meni mönkään ja siitä tää mun osasto kierre sitten alko.
Miten mä jaksoin selvitä ja pysyä henkissä ja päättä parantua. Se ei ollu helppoa ei todellakaan. Sen jälkeen ku mä oikeesti ymmärsinja tiedostin,että mitä mun pitäs tehämä oon sairas. Alko kaikista pahin aika. Elikkä parantuminen. Syyt miks mä jatkoin/ Jaksoin yrittää jatkaa. oli mun sukulasiet ja ystävät. Näin kuinka suuri hätä ja huoli niillä oli musta. Se ku päättää astua parantumisen tielle on askel parempaan,mutta se ei oo mitään siihen verrattuna kuinka paljon sä tuut vuodattaa tuskuu verta ja kyyneleitä. Välissä mullakin tuntu siltä,että en jaksa enään. En mä opi mitään en mä osaa olla sellanen ihminen kun minun pitäisi. Aina tulee takapakkeja niin monta tuhatta kertaa ku mieki oon itkeny sen takia,kun petin kaikki petin mun ystävät ja osaston ja sukulaiset,kun aloin taas esim viilteleen tai sekoileen jotain muuta.Silti joku sai mut aina jatkamaan. aina uskomaan,että khyllä tästä noustaan. Mun on pakko en anna itelle muutamahollisuutta. Mut ei sillonku sitä on parantumassa seon maanpäälinen helvetti jos sanon suoraan. Ainakin siltä MUSTA tuntui. SE on ihan helvetin ison työn takana ja se kestää monia vuosia mahdollisesti. Ainakin mulla kesti. Ku vieläkin käyn samoja asioita läpi mutta eri mittakaavassa.
Mitä saa ku alkaa huomaamaan,että täähän alkaa kääntyyn voiton puolella se tuska joka on jo vuodatettu tai paremminki ne kyyneleet se tuntuu mahtavalta. Silloinkaan ei vaan saa unohtaa sitä että takapakkeja voi tulla ja se tuska ja kaikki palautuu. Se ero siinä vaan on, että sitä pystyy ajajteleen paljon kypsemmin ja se on helpompaa sietää. Taas voin kertoo sellasen pienen jutun tätä päivään. Minä päätin melkeen vuosi sitten että mä lopetan viiltelyn ja kaiken ittensä satuttamisen. Nyt lähes vuosi siitä ku päätin tuntuu hirveen lyhyeltä ajalta,mutta jollain tavalla niin pitkältäkin. Nytten ku mulla taas meinaa lähtä juttu lapasista niin ei mun on paljon helpompi pitää se aisoissa. Näinä päivänä mä oon itkeny huutana raivonnu jollanin tasolla ja miettiny sata kertaa nyt mä taas alotan viiltelyn,mutta ei joku mussa estää. Se taitaa tarkottaa sitä,että mä oon edistyny ja mun elämä slksaa oleen normaalin 20 elämää pikkuhiljaa:) Se tuska toivogttomuus kyynelett raivokohtaukset kaikki tunteen oli hirveitä. Mutta ne kannatti ne teki musta hieman vahvemman ihmisen teki musta melkeen voittaja. Sanon vielä tiednä mulla on vielä paljon tehtävää mun asioiten eteen,mutta nyt tiedän et se on oikeesti mahollista ja jonakin päivänä mie huomaan sen että mä selvisin kaikesta henkissä ja se tuska teki musta vieläkin vanhvemman ja Täydelisen voittajan. Sanon tielle ja vielä itellekin. Kun päätette paraantua jostakin asiasta se onnistuu kyllä kunhan jaksatte ottaa ja pinnistellä helppoo se ei oo mutta kannattavaa.
Autan sua jatkossakin <3
VastaaPoista