En tiedä taas on ollu pitkä tauko vaikka kuinka yrittäsin alottaa kirjottamisen juttua ei tuu. Mun elämässä ei oo viimistä 3 viikkoa ottamatta huomioon tapahtunut mitään ihmeelistä.
Mitä on tapahtunut sitten niiden 3 viikon aikana? Paremminkin mitä tapahtu,kun koulut alko kolme viikkoa sitten. Tiedättekö sen tunteen kun pitäs muuttu tosi paljon,että kaverit hyväksyis sut? Entä sen kun uudet oppilaat tulee kouluun ja mie olin samassa luokassa kun kehitysvammaset? Mie pelkäsin tosi paljon että, mie saan kanssa kehitysvammasen leiman. Kun kaikki paineet kohustuu sun muutumiseen pelkoon, hyväksyntään ja huomioon.
Mä viiltelin taas yli vuoden tauon jälkeen. En tiedä en todellakaan mitä mun päässä liikku. Mitä mä ajatelin, että yksi pieni viilto riitäs entiselle viiltelijälle? Miten mä saatoin olla niin tyhmä? Kaikille toitotan sitä,että ei se kannata se on lapsellista ja tyhmää. Sitten ite mennee ja ottaa terän,kun vähän ahisti koulussa ja huomiotakin saa muulla tavalla parempaa huomiota. Ei en tehny ainoastaan sitä,että saisin huomiota, mutta miksi mie olin niin heikko että ku vähänki koulualko potki päähän niin teen tämän. Siitä johti sitten viikon sairasloma.
Sairaloma meni ihan hyvin. Mielialat ei pysy yhtään aisoissa tottakai se on normaalii,että ne vaihtelee. Mulla se on vaan niin laiasta laitaa nämä mieialat. Oikeastaan sairasloma meni parannellessä minun haavoja ja antibiottikuuria syödessä. Saatiin me yhtenä päiväna kaverin kanssa sovittua riita. Se jollain tavalla helpotti tilannetta. Kaverisuhteet ylitorniolla meni nytten vähän niinku meni ja se alko ahistaan enenmän.
Tämä viikko on ollu taas pahin ja vaikein viikko pitkään aikaan mun elämässä. Maanantaina kun palasin kouluun huomasin,että minun kaveri/kaverit jollain tavalla välttelee mua tai ovar erinlaisia minun seurassa erityisesti yksi. Se alko ahistaan minua tosi paljon. Keskiviikko oli kaikista pahin päivä. Istuttiin kavereiten kanssa ruokailussa ja ne suunitteli ruotsiin lähtöä. Vähän ajan päästä minä menin kysymään,että saanko mie lähtä. Ja tuli vähän ajan päästä vastaus etttä jonsku ei halua minua mukaan. Sen tiedon jälkeen mie murruin oikeesti muhun sattu nii paljon,että en välittäny pitää itkuu sisällä,huutaa tai angstata. Se oli vaikee ilta mutta selvisin hengissä ja en viilellykään koska ei ollty sheivereitä. Torstaina mun elämä muuttu kokonaan suunan. Mie sain toistamiseen kuulla,että ei vaan pysty puhumaan. Sitten mun elämä romahti. Mikä oli se oli mä yritin selviytyä siitä. Tunne että mun on vaan pakko satuttaa itteä ihan miten vain en osaa enään kkuvata tunneta kun se on mennyt ohi mutta kuitenkin. Se ilta päätty lääkeiten ylia annostukskeen ja ambulansilla sairaalaan ja yön yli tiputuksessa. Mun ystävät on aivan sekasin tapahtuneesta. Se oli niille kova paikka kun minut vietiin anbualansilla sairaalaan.
Perjantai päivällä mie sitten tulin takasin tänne osastolla mistä lähin silloin yli puolvuotta sitten. Olin viikonlopun täällä ja huomenna pitäisi olla lääkärin yhteyksissä jatkosta. Toivosin että jatkus mie pelkään mun mieliala vaihteluja.
Noo nytten pitää viiä koneet j kaikki takasin. potsailen taas joskus.
