story of my life

Kirjotin eilen jännitäväni tämän päivän töihin menoa. No aamulla kumminkin pääsin sinne asti. Vaikka uskokaa mun teki niin mieli aamulla jäähä nukkumaan ku äiti tuli raakkumaan tohon ovelle et "nyt ylös". En ollut taaskaaan heränyt kellon sointiin. Aamulla ei ollu khyl yhtään helppoo menna töihin. Ahisti ja jännitin niin paljon että tuntu siltä kun tukehtus siihen tunteeseen. Onneks se helpotti ku näki työkaverit ja j:n. Eise näyttäny olevan mulla edes pahasti vihanen, Kun ensimmäinen lause oli vaan se että: "et sitten viittiny vastata viestiin". Hetken tunsin helpotusta oli ihana nähdä j taas töissä meidän muiden kanssa. Mutta sitä olee ei kauvaa kestäny kun mun piti alkaa tekeen ruusuja. Istuin siis hieman sivummalla ku normaalisti. Siitähän se vasta alamäki alkoki. Kun huomasin,että kukaan ei enään ees ota huomioon mua. Kaikki vaan jutteli toistensa kanssa. Ei ollu helppo kattoo sitä ku päässä vaan pyöri ajatus noi ei enäään haluu sua niiten porukkan jäät yksin. Mun pahin pelko on esim nyt toisssä jäähä yksin. Jiten päätin lähtä hetkeksi pukuhuoneeseen rauhottumaan ku kyyneleet alko valuun pitkin poskia. Se taas johti tänään siihen että mun teki niin mieli viiltää. Kun mä istuin lattialle kyneleet valuen vielä ennemän ja hokien itelle että viiltely ei kannata ja et minä oon luvannu kaikille lopettaa sen,.Ja se mikä oli siinä se kaikista hyvin kohta oli se, että muistutin iteeni että,olen ollu jo 1,5kk viiltämättä. Hävetti ja olin vihanen itelle miksi on joskus niin vaikee pitää tunteen aisoissa työpaikalla? Ja se että kun en pysty pitään työasioita ja hernkilökohtasta elämää erillä ja muita ongelmii. Yksi sana kuvaa mua tällähetkellä olen ihan tajuttoman heikko. Uskalluihan minä sitten loppu päivästä kysymään/juttelemaa j että onko se vihanen mulle että ku oot niin etäisen olonen. Selvyys tuli olin taas kuvitellut omassa päässä kaiken mikä ei ees ollu totta. Sovittiihan me sitten sekin että kukaan ei oo nyt toisille vihasii, porukassa ollaan ja ketään ei jätetä yksin jos joku haluu olla yksin niin sitten annetaan rauha sille olla itekseen. Silti mua jännittää huominen miten mä selviin toisesta päivästä varsinki jos siitä tulee noin epämielyttävä. Tää päivä ei oo toellakaan ollut mun päivä. Piti tänään alkaa laihikselle oikeesti vetää minimiin ruuat, mutta enköhän minä taas syöny ku pikkuporsas-.- ei näin. Ja nyt sen kunniaksi itkettää ja on niin täynnä olova olo et huh huh. Mutta positiivinen asenne huomenna lähen taas pariks yöks pois kotoa. Osastolle siellä syöminen on säänöllisempää ja makeaa ei oo joka paikassa ja on helpompi viel jättää ruokailuja väliin:). Aatelin tänään käydä lenkillä mutta sekin jäi. Kertokaa mulle miten helvetissä saan liikunan osaks mun jokapäivästä elämää.? Joitain positiivista tästä päivästä. Ainoo asia on se,että mie selvisin viiltelyn halusta. Se on mulle iso asia etteenpäin tässä mun parantumisessa. Haaveilen, joka päivä siitä päivästä ku mie voin oikeesti sanoo että, hirveetä oli mutta selvisimpä siitäki hengissä entistä vahvempana. Tiedän että joku päivä se on kohalla ehkä ens syksynä? ehkä vuoden päästä ehkä kahden? kuka tietää? Mutta nyt oon ottanut tavotteeks lopettaa kokonaan viiltelyn silleen et ei enään edes tekis mieli tehä ku on paha olo henkisesti. Myös ton työssä olemisen pakon. Oon huomannu,että en lähde enään niin helposti karkuun sitä ahistusta työpaikalla kun mun on _pakko_ olla siellä.t Opin sietämään niitä tilanteita ja miettimään mitä teen töissä kun semmonen olo tulee et nyt riittää tää taistelu et periksi annan ja miksikäs ei muussakin elämän tilanteissa. Jutteleminen on mulle viellä hankalaa. Mun on tosi hankala mennä sanomaan ihnisille et haluisin jutella, että nyt ahistaa tai jotain muuta vastaavaa. Vaikka taas tiedän että, se helpottaa mun oloa ja myös se et se olis taas yksi askel eteenpäin. Viellä on matkaa vaikka kuinka paljon sinne pääte pisteeseen mutta, sinne oon päättäny päästä ja sinnehän mie pääsen! Näissä tunnelmissa voisin alkaa pakkaamaan ja suunittelemaan nukkumaan menoa.