En tiedä mitä tästä teksistä tulee jotain angsti teksti,mutta pyydän anteeksi. Mulla on ollu jo useamman viikon itsetuhoiset ajatukset mielessä. Viiltely on tullut takaisn kuvioihin. En ole tyytyväinen että saan taas sanoa että retkahin viilteen, mutta minkäs teet ku halut on kovat. Lääke yliannostuskin on pyörinyt mielessä,mutta kun tiedostan sen niin se on helpompi hallita. Sitten vielä se,että mun lääkeisiin ei kuole korkeintaan tulee huono olo ja saattaa tulla osa haittavaikutuksista esiin. Mulle se on iso asia, että olen pystynyt asumaan yksin,vaikka onki vaikeeta. Ehkä joku ajattelee miksi näin pitkän ajan jälkeen mä taas oirehdin. Vastaus saattaa olla ainakin osaksi se että kun mie olen tottunut asumaan aina jonkun kanssa niin yhtäkkiä sitten asunki yksin.. Sitten ne ikuiset kaverisuhde ongelmat mustasukkasuus huomionhakuisuus jossain määrin ja pelko että mua ei hyväksytä tälläsenä. En mä en tee tätä siksi että saisin paistatella huomiossa vaan sen takii ku mulla on oikeesti paha olla.
Yksi tapahtuma tältä viikolta oli semmoinen että keskiviikko päivänä varastin äidiltäni insuliinipiikin. Otin sen jääkaapistä,kun äiti ja muu porukka oli ulkona grillaamassa ja syömässä. Vein sen meidän vaatehuoneeseen piiloon siksi ajaksi,että saan tuoda sen tänne mun omaan kotiin. Äiti ei onneksi huomannu mitään. Juteltiin sinä iltanu pitkään kaverin kanssa kuinka se on väärin ja kuinka se on vaarallista ja kuinka mun pitäisi palauttaa se ja kuinka hän voi soittaa hätänumeroon jnejne... Mitään ei kuitenkaan tapahtunut ja sain kaverinkin rauhoittumaan. Kaikki siis kunnossa.(ainakin melkein)
Seuraavana päiväna mulla oli palaveri minun kotipaikkakuntani polikliniikalla ja siellä taas juteltiin miten mä voin ja mitä mun ajatukset on muuttunut edelliseltä kerralta.(olin siis tuonut esiin sen,että olen viilellyt ja harkinnut lääke yliannostusta.) Meinasin jo silloin joutuu osastolle,mutta sain kierettyy sen puhumalla ja lupailemalla että en tee itelleni mitään. Eiköhön samana päivänä tule yö kylään yksi minun kaveri ja siin juteltiin niin kerroin sitten mun ajatukset ja,että mulla on insuliini piikki täällä kotona. Siitäkn juteltiin ja kaverini sai minut ymmärtään,että jos mä meinaan tästä nousta niin mun on kerrottava äidilleni. No mie myönnyin siihen sillä ehdolla,että hän tulee minun matkaan. Hän suostu tulemaan mukaan ja keskusteltiin vielä hetki.
Nyt päästään tähän päivään. Tämä päivä oli kiva aamusta,mutta mitä pitemmälle päivä kului niin sitä ahistavammaksi se muuttui. Syynä oli tietenkin se mitä olin luvannu kertoa äidille. Äiti oli jossain vaiheessa hakennut multa auton en tiedä missä vaiheessa,koska meillä on kahdet auton avaimet. Päivemmällä äiti haki minut ja minun kaverin hänen luo.Istuttiin siinä ja sitten avasin suuni ja kerroin,että olin ottanut siltä insuliinipiikin. Se hämmenty ja puhuttiin siinä ja se oli mulle sillain että haluunko osastolle vai lupaanko,että en tee itelleni mitään. Mulla oli vaikee luvata,mutta sovittiin äidin kanssa,että huomenna(siis tänään jo oikeastaan) soitetaan päivystävään puhelimeen ja katotaan mitä tapahtuu. Mie ite alan miettiin oisko mun hyvä käydä osastolla "irti otto arjesta" ja rauhottua ja puhua asiat läpi. Syötiin äidin luona ja istuskeltiin ja puhuttiin niitä näitä ja lähdettiin sitten kotia. Ehkä teitä kiinostaa se mitä mä tunsin sen jälkeen. Tunsin katumusta helpottuneisuutta huolta pelkoa jne. Kotona yhdessä vaiheessa meinasin alkaa viilteleen uusiksi vaikka mulla onki yö vieras. Onnistuin kuitenkin pitämään sen kurissa. Loppu ilta/alku yö meni ihan hyvin nyt nukkuun. Ettei tästä tuu kilometrin pitusta tekstii:D
